Ylimenokauden kuulumisia

Koekautemme on tämän vuoden osalta ohi, ja täytyy tunnustaa että treenimotivaatiokin on lähtenyt syyslomalle. Käytännön metsästystä sen sijaan olemme Oton kanssa ehtineet hieman harrastaa, ja vähäisestä saaliista huolimatta olen sitä mieltä, että se on kyllä parasta mitä ihminen voi koiran kanssa yhdessä tehdä. Kanalintuja olemme jahdanneet metsässä samoillen, ja Otto on ilman minkäänlaista opettamista alkanut kulkea sivuillani ja edelläni suurinpiirtein haulikonkantaman etäisyydellä maastoa haravoiden. Linnut ovat vaan tänä syksynä olleet poikkeuksellisen arkoja, joten ampumatilanteita ei ole juurikaan tarjoutunut. Vesilinnustusreissut ovat jääneet valitettavan vähiin, mutta telkän nouto metsälammen kylmästä vedestä onnistui täydellisesti kun kävimme iltahämärissä rantakaislikot kiertämässä, ja pääsin yhden pomppulinnun pudottamaan. Vaikka Otosta ei kovin kummoista koekoiraa taida koskaan kehittyäkään, riittävät sen ominaisuudet mainiosti omien metsästysreissujeni tarpeisiin.

Kotikaupunkimme olemattoman tokokoulutustarjonnan vuoksi palveluskoirayhdistyksen ihmiset ovat houkutelleet minua lähtemään tokon koulutusohjaajakurssille, ja nyt on muutama päivä aikaa päättää lähdenkö. Omiin kouluttajaominaisuuksiini en kyllä luota pätkääkään, mutta jospa kurssilla kehittyisin edes vähän. Saapa nähdä tuleeko lähdettyä.

Tehotiistai

Olin suunnitellut eilisestä oikein kunnon toimintapäivän, eli töiden jälkeen piti käydä vetämässä Otolle lyhyt verijälki, kiirehtiä sitten tokotreeneihin ja vielä iltalennolle sorsia kyttäämään. Aivan kaikkea en kuitenkaan ehtinyt, joten illan saldoksi jäi tokoilu ja sorsastus. Voi olla hyväkin, ettei tule tuota mejää liikaa tehtyä ennen viikonlopun koetta. Kauhistuin vaan kun katsoin netistä mejäsääntöjä ja huomasin kuinka isot etäisyydet katkokulmalla on. Olen treenannut paljon pienempiä katkoja, eikä niistäkään ole tullut mitään.

Helmisen Hannan tokotreeneistä siis aloitimme ja tällä kerralla keskityimme vain kahteen liikkeeseen. Aluksi virittelin Oton liikkeestä seisomisiin ja sitten kokeilimme stoppeja koeliikkeen omaisesti. Pelkällä käsimerkillä pitkältä etäisyydeltä en vielä saanut nopeita seisahtumisia aikaiseksi, mutta kun otin vähän vartaloapua ja suullisenkin käskyn mukaan, niin pari oikein hienoakin suoritusta nähtiin. Hyvin sujunutta tunnistusnoudon harjoittelua veimme eteenpäin siten, että Hanna asetteli omia kapuloitaan erilaisiin muodostelmiin ja minä kävin lisäämässä oman kapulamme sekaan. Otto toimii tässä liikkeessä hyvin varmasti, mutta törmää usein kapuloihin hirveällä vauhdilla lennättäen ne pitkin kenttää. Nyt se otti muutaman kerran myös kevyesti kiinni vääristä kapuloista ennen oman löytymistä, joten pientä takapakkia on vielä treeneissä otettava.

Tokokentältä ajelin suoraan sorsastuspaikan rantaan, jossa ahtauduin kahden kaverin ja Oton kanssa veneeseen. Ajelimme läheiseen saareen, jonka rantaa lähestyessämme huomasin sorsan uiskentelevan rantakaislikossa. Sammutimme moottorin ja kaverit alkoivat kiireesti kaivella panoksia ja pyssyjä esiin. Veneen lipuessa lähemmäksi lähti rannan suojista lentoon parinkymmenen sorsan parvi, joista paria viimeistä yritimme ampua. Ensimmäinen laukaus meni ohi, mutta toisella osui ja sorsa putosi rantaveteen reilun parinkymmenen metrin päähän. Otto katseli laukauksen aikana hieman väärään suuntaan eikä nähnyt pudotusta, mutta lähetin sen kuitenkin noutoon ikään kuin markkeeraustehtävälle. Otto ui oikeaan suuntaan hetken, mutta kääntyi sitten ja alkoi tehdä hakua sillä paikalla, mistä parvi oli lähtenyt ilmaan. Jouduin pillittämään ja huutamaan koiralle useita kertoja, mutta lopulta sain sen ohjattua sorsalle. Palautus olikin sitten aika kamalaa katsottavaa, kun Otto ei ymmärtänyt että veneeseen voi palauttaa. Ensin se vei sorsan rantaan, juoksi sitten rannassa edestakaisin ja kävi uimassa veneen ympärillä sorsa suussaan. Lopulta sauvoimme veneen rantaan ja sain Oton palauttamaan kuivalla maalla. Aika sekava ja kuumentava tilanne siis heti aluksi, josta seurasikin sitten enemmän tai vähemmän piippailua ja levottomuutta koko loppuillan jatkuneen passissa kököttämisemme ajaksi. Yhtään sorsaa emme enää alun jälkeen nähneet vaikka lähes pimeän tuloon asti saaressa viivyimme.

Pitkä passiivisuusharjoitus

Sorsastus alkoi eilen, ja aloituspäivästä muodostui hyvä malttiharjoitus sekä isännälle että koiralle. Itse jouduin olemaan töissä kahteen asti, mutta heti töiden jälkeenkään en metsälle päässyt, kun rouva oli ystävällisesti järjestänyt pientä ohjelmaa loppuiltapäiväksi. No, iltalennolle sentään pääsimme Oton kanssa lähtemään ja asetuimme ampujana toimineen kaverin kanssa passiin pajupuskan kätköön hienolle kaislikkorannalle. Olimme paikalla seitsemän aikaan, ja kahdeksan maissa ohi lensivät ensimmäiset sorsat. Lentoa jatkui aina iltakymmeneen asti, mutta meidän passipaikkamme vesilinnut ohittivat korkealta tai muuten liian kaukaa.

Vaikka saalista ei tullutkaan, olen oikein tyytyväinen kauden avaukseemme. Otto pysyi kiltisti ja ääntelemättä passissa ympäristöstä kuuluvasta haulikon paukkeesta ja sorsapillien ränkätyksestä huolimatta. Eipä tällaisia passiiviharjoituksia tule ihan huvin vuoksi tehtyä, joten hyvä että näitä osuu metsästysreissuille. Surullista oli tietysti nähdä taas suomalaisen metsästyskulttuurin nurja puoli, kun vastarannan passista ammuttiin sarjatulella kaikkea sadan metrin säteellä lentänyttä. Sorsastuksen kanssa ei sellaisella touhulla minun mielestäni ole mitään tekemistä. Toivottavasti pahimmat höyrypäät kyllästyvät pian aloitusviikonlopun jälkeen.

Hiljaa hyvä tulee

Kovin tehokkaaksi ei kyyhkynmetsästystämme toistaiseksi voi luonnehtia, mutta eilen saimme sentään yhden pulun ammuttua alas. Osuma ei ollut täysin puhdas, joten lintu liiteli haavakkona noin sadan metrin päähän ryteikköiseen pellonreunametsikköön. Ilman koiraa olisi saalis todennäköisesti jäänyt löytymättä, mutta Otto hoiteli kyyhkyn talteen eivätkä helposti irtoavat höyhenetkään tuntuneet sitä haittaavan, vaan palautus tuli hienolla otteella käteen asti. Palkaksi saaduille kyyhkyn sisäelimille Otto nyrpisti aluksi nenäänsä, mutta makuun päästyään pyysi innokkaasti lisää. Nyt voin vihdoinkin sanoa Ottoa oikeaksi metsästyskoiraksi ja olen kyllä Oton rauhalliseen passityöskentelyyn erittäin tyytyväinen. Missään nometreeneissä emme koskaan ole näin hyvään yhteistyöhön pystyneet. Ilmeisesti koiraankin vaikuttaa se, että metsästystilanteessa isännän on pysyteltävä rauhallisena ja puhuttavakin vain kuiskaten.

Kyyhkyjä katselemassa

Kello soi tänä aamuna neljältä, ja asetuimme Oton kanssa kyyhkypassiin kahden ampujan väliin viiden aikoihin. Seurueemme suhtautui kyyhkyihin hieman ylimielisesti, kun emme naamioineet passipaikkaamme kunnolla ja olimme muutenkin hieman liian myöhään liikkeellä, koska passiin kävellessämme ensimmäiset tiedustelijakyyhkyt lensivät jo ruokailupaikkansa yli. Erittäin hyvä passiivisuusharjoitus tästä jahtikauden avauksesta kuitenkin muodostui, ja Otto käyttäytyi rauhallisesti kuten oikea metsästyskoira. Toinen ampujista ampui yhden laukauksen aivan liian kaukana ollutta kyyhkyä kohti, mutta sekään ei Ottoa kuumentanut. Vartin yli kuusi jouduin lähtemään viemään koiraa kotiin ja itse töihin, mutta palaamme kyllä kyyhkyjahtiin huolellisemmilla alkuvalmisteluilla ehkä jo huomenna.