Uimakauden avaus

Kauden kolmas mejäkokeemme käytiin eilen Mänttä-Vilppulan Pohjaslahdella, missä Pirkanmaan Noutajakoirayhdistyksen ja metsästysseura Pohjaslahden Paukun koejärjestelyt ja hienot puitteet ansaitsevat taas suuret kiitokset. Otto lähti alkumakaukselta liikkeelle aika hitaasti ja vähän mutkitellen, mutta meno vakiintui ensimmäisellä suoralla tasaisen varmaksi. Kaikki kulmat aiheuttivat melko ison tarkistuslenkin, mutta onneksi Otto osasi aina takaisin jäljelle. Jälki oli niin taitavasti piilomerkattu, että en nähnyt merkkejä oikeastaan muualla kuin kulmilla. Melko lämmin keli ja kuiva maasto tekivät suorituksesta Otolle luultavasti aika raskaan, siihen malliin se urakan loppupuolella jo läähätti. Mielestäni sain Oton vauhdin tällä kerralla jarrutettua aika rauhalliseksi, mutta tuomari kertoi aikaa kuluneen vain 22 minuuttia. Edelleen pitää siis opetella jarruttamaan. Tuloksena oli lopulta VOI1 ennätyspisteillämme 47, jolla jäimme vain yhden pisteen päähän kokeen parhaasta koirakosta eli Ahdin Mikosta ja Nannasta. Jäljestysvalion arvo on nyt Oton osalta enää hakemusta ja Kennelliiton vahvistusta vailla! Uimareissuahan se tiesi, mutta vaikka en verijälkitreenejä ole tällä kaudella tehnytkään, niin uimista tuli onneksi koetta edeltävänä iltana harjoiteltua kotijärvessä. Tuomari Tuula Svanin koeselostus kuului näin: "Otto ohjataan jäljelle, ja se aloittaa pääsääntöisesti maavainuisen etenemisen veriuralla. Kolme ensimmäistä osuutta jälkitarkasti, neljännellä osuudella laajempi lenkki jäljen sivuun. Ensimmäinen ja toinen kulma selvitetään laajoilla lenkeillä, kolmas kulma, jolla katko, laajasti tarkastaen veretyksen alkuun. Makauksista kolme osoitetaan pysähtymällä ja nuuhkimalla, neljäs ohitetaan. Kaadolle suoraan, jonka tutkii tarkasti. Innokas jäljestäjä, joka tekee tänään hyvän tuloksen."

Kuva: Arto Hyödynmaa

Talvihorroksen jälkeen

Eipä ole taas hetkeen tullut Oton kuulumisia tänne päivitettyä, joten teen sen nyt. Luminen ja kylmä talvi kului lähinnä laiskottelun ja peruslenkkeilyn merkeissä. Osaltaan tähän vaikutti sekin, että tajusin nomeuramme olevan tiensä päässä. Tokotreenausta yritin muutaman kerran käynnistellä, mutta motivaatiota ei siihenkään lopulta löytynyt riittävästi. Kevään tultua ryhdyin sitten lähettelemään ilmoittautumislomakkeita mejäkokeisiin (saisi tämäkin laji ottaa sähköiset ilmot käyttöön pikkuhiljaa). Arpaonni on toistaiseksi suosinut meitä niin hyvin, että paikka on irronnut jo neljään kokeeseen. Näistä kaksi onkin jo takana, tuloksina VOI3 ja VOI2. Harjoittelemaan en mejää ole ehtinyt, mutta kai se ykköstulos tällä koetahdilla joskus sieltä tulee. Kalliiksi tietysti käy valionarvo tällä taktiikalla hankittuna. Tulevaisuuden suunnitelmissa Oton kanssa on valioituminen mejäpuolelta, jonka jälkeen haluaisin kokeilla vahi -koetta ja sen mahdollisesti onnistuttua terveen hirven jäljestystä (vai mikä lienee oikea termi). Osaltaan intooni vaikuttaa se, että palasin taas viime syksynä hirviporukkaan muutaman vuoden tauon jälkeen. Käytännön jäljestystilanteitakin saattaa siis joskus tulla eteen. Toki pidän Ottoa edelleen niin epävarmana jälkikoirana, että en tiedä uskaltaisinko sitä oikeaan tilanteeseen viedä. Käytännön metsällekin Otto kyllä pääsee loppukesästä, kun kausi taas alkaa. Kevyttä ylläpitotreeniä nomeasioiden osaltakin olen jatkanut, tavoitteena lähinnä säilyttää metsästystilanteissa tarvittavat perustaidot.

Mejäkausi pakettiin

Kahden kokeen pituiseksi jäi mejäkautemme tänäkin vuonna. Suomen Jackrussellinterriereiden mestaruuskokeessa Jyväskylän Leppälahdessa sujui verijäljen seuraaminen tällä kertaa ykköstuloksen arvoisesti, joten mukava on jäädä talvilomaa viettämään. Tuomari piti kyllä meille kaadolla melkoisen saarnan liiasta vauhdista, mutta onneksi se ei kuitenkaan pudottanut palkintosijaa. Miinuspuolelle viikonlopun saldossa jäi jo hyvin parantuneen, pari viikkoa sitten murtuneen varpaani taittuminen kivenkoloon pudotessani sekä auton pakoputki, jonka kohtaloksi koitui kiveen kopsahtaminen huonokuntoista tietä jäljelle ajaessani. Jäljen purun jälkeen ajelin takaisin koepaikalle sellaisen harmituksen vallassa, etten edes pysähtynyt tervehtimään nuorta pariskuntaa, joka oli tollerin ja haulikon kanssa ilmeisesti kanalintujahdissa. En tunnistanut ko. henkilöitä enkä koiraa, mutta mukava oli nähdä punaturkin päässeen käytännön hommiin.

Tässäpä vielä koeselostuksemme:

"Otolle ohjattu alku, tutki alkumakauksella ja lähti vauhdilla maa- ja ilmavainua hyödyntävään jäljestykseen. Osuudet mentiin pääosin jäljellä ja aika-ajoin mutkitellen jäljen kummallakin puolella. Muutaman kerran ajauduttiin kauemmas jäljeltä, josta osasi kehotuksella palata. Kulmat kääntyen ja katkokulma kaartaen veretyksen lopusta sen jatkolle. Makuista osoitettiin 3 pysähtyen, 1 pysähtymättä. Kaadolle tultiin suoraan, sorkka otettiin kantoon. Varma ja hyvä suoritus, ainoastaan turhan reipas vauhti haittasi jäljestystyötä. Jatkossa jarrua."

Tuomari: Jarmo Hynninen
Pisteet: 44
Palkinto: VOI1

Kihniössä könyämässä

Vietin kesälomani viimeisen viikonlopun laatuaikaa Oton kanssa Kihniössä mejäkokeiden merkeissä. Olimme oikein yötä kokeen keskuspaikkana toimineella Kihniön eränkävijöiden majalla. Kokeen suhteen en odottanut liikoja, koska harjoituksissa emme ole juuri onnistumisia kokeneet. Ehkä Rantasen Sannan meille alkuviikosta tekemä harjoitusjälki kuitenkin tehosi, koska Otto selvitti urakkansa ilman hukkia.

Tuomari Torsten Lerstrand lätkäisi meille 45 pistettä ja VOI1 palkinnon seuraavanlaisella koeselostuksella:

"Startade lungt och bra. Startade med markvittring. 1-Sträkan par små kontroller. Vinkeln liten rundning. 2-Sträkan en större rundning. Vinkeln ok. 3-Sträkan par saxningar över spåret. Vinkel son var hoppet klarades av med rundningar. 4-Sträkan par saxningar. Markerade 3 första legorna bra, 4 förbi utan at markera. Fram till kläven som den stannade vid."

Oma tilannetietoisuuteni jäljellä ei ollut kehuttava. Kuvittelin ensimmäisen kulman olevan katkokulma ja tuulettelin hiljaa mielessäni, kun Otto selvitti sen pienellä tarkistuslenkillä. Vasta koeselostusta lukiessani tajusin, että katko olikin ollut kolmannella kulmalla, jossa Otto pyöri pitkään jäljen jatkoa etsien. Jäljen aikana koin sellaisenkin uuden asian, että tuomari kysyi yhtäkkiä voisimmeko pysähtyä hetkeksi. Minähän pysäytin koiran ja odotin puhuttelua tai kokeen keskeyttämistä jostain syystä. Tuomari halusi kuitenkin vain vetää hetken henkeä, jonka jälkeen jatkoimme jäljestystä. Onneksi Otto ei tuntunut pahemmin häiriintyvän keskeytyksestä. Kesken yhden suoran kuulin läheltämme koiran haukahduksen, jota en tunnistanut Oton ääneksi. Opas väitti kuitenkin jälkikäteen, että Otto oli haukahtanut jollekin jäljen läheltä lähteneelle eläimelle. Mahdollista se on, koska pian sen jälkeen Otto teki aika ison tarkistuslenkin jäljen sivussa. Viimeisellä suoralla edestämme lähti lentoon iso teeripoikue, jota Otto ei heti näyttänyt huomaavan. Lintujen hajut se kyllä huomasi kohdalle päästyämme, ja siitä seurasi tarkistuslenkki jonka takia viimeinen makuu tuli ohitettua. Muuten Otto merkkasi makaukset hyvin.

Mejäkausi paketissa

Lyhyeksi jäi mejäilykautemme tänä vuonna, kun kävimme Oton kanssa vain kahdessa kokeessa ja nekin osuivat peräkkäisille viikonlopuille. Tuloksen saimme molemmista kokeista, mutta ykkönen jäi vielä odottelemaan parempia aikoja. Eilen siis olimme Jyväskylän Leppälahdessa Suomen amerikancockerspanieleiden ja Suomen jackrussellinterriereiden järjestämässä kokeessa. Lähdin koitokseen vähän huolimattomasti valmistautuen ja ainoat mukaan ottamani kengät olivat valkoiset tennarit. Onneksi maastot olivat niin kuivia, että ilman saappaitakin selvisin kengät ja sukat kuivina. Otto jäljesti ajoittain ihan hyvin, mutta otti hukan sekä katkokulmalla että yhdellä tavallisella kulmalla. Harjoittelua tämäkin laji siis vaatii, nyt se on rehellisesti tunnustettava.

Tuomari Tuula Svan antoi Otolle 29 pistettä ja VOI3 -tuloksen tällaisen koeselostuksen kera:

"Otto ohjataan jäljelle ja se aloittaa pääosin ilmavainuisen jäljestämisen. Jäljestys on siksakkia molemmille puolille jälkeä. Ensimmäinen kulma, jolla katko ensin veretystä hakien, mutta sitten lähtee suoraviivaisesti pois kauas katkolta, ja tuomitaan hukka. Puhdas jälki jota toiselle kulmalle joka pienellä lenkillä. Kolmas osuus vauhdilla kulmalle, josta poistutaan suoraviivaisesti jäljeltä ja tuomitaan toinen hukka. Puhdas jälki jota kaadolle jonka ottaa ja tuo ohjaajalle. Kaikki makaukset osoitetaan pysähtymällä ja nuuhkimalla. Kulmilla harmittavat hukat pudottavat tänään pisteitä ja palkintosijaa. Harjoittelun myötä tulee tulokset paranemaan."

"Mikset treenaa tuon koiran kanssa?",

kysyi tuomari minulta päästyäni Oton kanssa kaadolle Keski-Suomen noutajakoirayhdistyksen mejämestaruuskokeessa Korpilahdella eilen. Olin lipsauttanut koesihteerille ennen lähtöä ettei ole oikein tullut treenattua, ja tuomari tietysti kuuli. Vähäisen harjoittelun ja vuoden pituisen koetauon takia odotukseni eivät ennen starttia olleet korkealla. Kun oppaaksi sattui vielä tuoreen Keski-Suomen piirinmestari Teddyn emäntä Kati, häpesin jo etukäteen suoritustamme huippumejäilijän nähden. Jäljelle kuitenkin lähdimme, eikä ensimmäinen osuus tuntunut menevän mitenkään erityisen huonosti. Pieniä siksakkeja Otto teki puolelta toiselle ja piti tapansa mukaan reipasta vauhtia. Ensimmäisellä makauksella Otto yllätti merkkaamalla sen hyvin haistellen. Sama tapahtui kaikilla muillakin makuilla, yhden Otto jopa palasi haistelemaan meinattuaan ensin mennä vierestä ohi. Ensimmäisen osuuden lopulla Otto poistui määrätietoisesti sivuun jäljeltä, ylitti ojan ja lähti aukolle pyörimään. Siellä se pysähtyi ihmettelemään jäljen häviämistä, mutta kun kehotin sitä jäljelle se jatkoi aukolla väärään suuntaan. Hukkahan siitä tuli, ja palasimme tuomarin kanssa jäljelle. Ensimmäisellä kulmalla oli etukäteen kovasti pelkäämäni katko. Täytyy tunnustaa, että itse en ollenkaan tajunnut olevamme katkokulmalla. Otto kyllä teki ylimääräisen lenkin tiheikössä mutta oma suuntavaistoni taisi olla sekaisin siinä vaiheessa. Nyt alkoikin sitten sujua paremmin. Ennen toista kulmaa tuli vielä aika iso tarkistuslenkki ja tuomari huomautti liiallisesta vauhdista. Aloin jarruttelemaan Ottoa ja ilmeisesti se auttoi jäljestykseenkin, koska kolmannen ja neljännen suoran Otto paineli kuin juna suoraan jäljellä ilman normaalia aaltoilevaa tyyliään. Pieniä lenkkejä toki tuli, mutta itselläni oli narun päässä todella varma olo kun Otto paineli menemään ja vilkaisi vain pahoissa ryteiköissä taakseen, että eikö se isäntä meinaa pysyä mukana. Kaadolla Otto nappasi sorkan suuhunsa ja olin todella tyytyväinen suoritukseemme. Hukka ei harmittanut yhtään, kun Otto palautti loppujäljen tarkalla työllään luottamukseni sen mejäilykykyihin. Ensi viikonloppuna on heti uusi koe, joten taitaa se treenaaminen edelleen jäädä odottelemaan parempia aikoja.

Tässä vielä arvostelu:

"Jäljen ikä 24h40min, jäljestysaika 13.30-14.00 (30min).
a) jäljestämishalukkuus, pisteet 4/6
b) jäljestämisvarmuus 7/12
c) työskentelyn etenevyys 7/10
d) lähdön, kulmauksien, makauksien ja katkon selvittämiskyky 13/14
e) käyttäytyminen kaadolla 3/3
f) yleisvaikutelma 3/5
Pisteet 37, tulos VOI2.

Koeselostus: Lähtömakaus nuuhkitaan ja ohjatusti jäljelle. Otto jäljestää 1-osuuden tarkasti. Ennen kulmaa määrätietoinen poistuminen jäljeltä hukkaan saakka. 2-osuus alku hyvin, loppuosuudella tarkastuslenkkejä. 3- ja 4-osuus jälkitarkasti. Kaikki makaukset merkataan erinomaisesti. 1-kulma, jolla katko selviää laajalla lenkillä. 2. tarkasti ja 3. lenkillä. Kaatoa nostelee. Tuomari Seppo Venäläinen."

Huono kenraaliharjoitus

Tai no, yritän olla vähemmän kriittinen ja kutsun tänään tekemäämme mejätreeniä vaikkapa kohtuulliseksi kenraaliksi. Reilun vuorokauden ikäisellä verivanalla oli pituutta noin 800 metriä ja se sisälsi neljä makausta, yhden tavallisen kulman sekä kaksi katkokulmaa. Kaadoksi vein Oton iltaruuan, kun en sorkkaa viitsinyt alkaa sulattelemaan. Jälkimaasto oli osittain hyvää mäntykangasta, mutta välille osui myös melkoista tiheikköä sekä juuri ja juuri hyppäämällä ylitettäviä ojia. Alkumakausta Otto tutki aika kauan, mutta lähti sitten liikkeelle ja eteni aluksi hyvin jälkeä seuraten ja merkkasi jopa ensimmäisellä suoralla olleen makauksen huolellisesti nuuskien. Maaston vaikeutuessa Otto alkoi pyrkimään pois jäljeltä vuoroin vasempaan, vuoroin oikealle. Kielsin koiraa ja palautin sen aina jäljelle, jolloin jäljestys jatkui ajoittain ihan mallikkaastikin. Katkokulmillakin jouduin pysähtymään, koska Otto olisi jatkanut niiltä aivan väärään suuntaan. Pienellä avustuksella jälki kuitenkin aina löytyi. Koesuorituksena tälläinen jäljestys ei toimi, joten nyt olisi kiireesti keksittävä jotain. Jos hyviä puolia hakemalla hakee, niin Otto merkkasi makaukset mielestäni hyvin eikä pitänyt liian kovaa vauhtia. Välillä kävelimme jopa naru löysänä kaikessa rauhassa.

Maailmankirjat sekaisin

Ensin emme päässeet mejäkokeisiin ollenkaan, ja nyt kutsu kolahtaa postilaatikkoon joka aamu. Ilmoittauduin taannoin ihan huumorimielessä cockerspanieliyhdistyksen kokeeseen, mutta niin vaan koepaikka irtosi. Pari seuraavaa viikonloppua menee siis tiiviisti metsässä veristä sientä perässä raahaten sekä koiran perässä narun jatkona roikkuen. Nyt on kyllä pakko vähän treenatakin, eli tänään on iltaohjelmassa harjoitusjäljen teko. Toisaalta hieman jopa harmittaa tuo kokeisiin pääseminen, kun koiran jäljestystaidot eivät todennäköisesti voittajaluokan jäljelle riitä ja toisaalta metsästyskausikin olisi parhaimmillaan.

Vihdoinkin mejäilemään

Aamun iloinen yllätys löytyi sähköpostilaatikosta, mihin oli saapunut kutsu mejäkokeisiin. Samalla tosin tajusin, että treenit ovat tämän lajin osalta jääneet tekemättä. No, vajaan parin viikon aikana onneksi ehtii vielä vaikka mitä. Pientä tokotreeniä tuli tehtyä jo tänään aamulenkillä. Otin pitkästä pitkästä aikaa muutaman pätkän tokoseuraamista ns. imutustaktiikalla, eli pidin vasemman käden housun sivusaumalla ja syötin Otolle makupaloja tiiviiseen tahtiin. Erittäin hienosti Otto piti oikean paikan myös käännöksissä, kun näin helpotettuna sitä seuruutin. Liikkeestä seisomisia pelkällä käsimerkillä teimme myös, mutta niiden nopeudessa on vielä paljon parannettavaa.

Vapunpäivän verijälki

Simanjuonnin ja munkinsyönnin ohella ehdin vappuaattona vetäisemään Otolle kauden toisen harjoitusjäljen. Tällä kerralla valmistauduin huolellisemmin, eli käytin jäljen suunnitteluun ja tekoon karttaa sekä kompassia, varmistuin veren nestemäisyydestä ja varasin mukaan reilumman määrän pyykkipoikia. Jälkimaastonkin valitsin syrjäisemmältä seudulta, minne en ainakaan vapun aikaan uskonut suurten väkijoukkojen eksyvän.

Jäljestä tein ns. lippalakin mallisen, eli avoneliön jälkeen vielä yksi kulmaus ja suora. Kaksi kulmista oli katkokulmia, yksi tavallinen. Kaikille neljälle suoralle tein makauksen. Jäljen kokonaispituus oli noin 900 metriä ja verta käytin 3 desilitraa.

Otto lähti matkaan innokkaasti, mutta ensimmäisellä suoralla olleen hankalan kaatuneiden puiden ylityksen jälkeen se lähti pois jäljeltä ja pysäytin sen jonka jälkeen etsi itsenäisesti jäljen uudelleen. Makaukset eivät Ottoa tällä kerralla kiinnostaneet, ja jäljestys oli hyvin voimakkaasti puolelta toiselle aaltoilevaa. Ajoittain kyllä oli pieniä jälkitarkkoja pätkiäkin. Katkokulmilla Otto oli täysin hukassa, eli jatkoi jäljen päätyttyä määrätietoisesti johonkin suuntaan mutta ei koskaan seuraavan verivanan alkuun. Jouduin siis ohjaamaan koiran katkokulmilta eteenpäin. Useita määrätietoisia jäljeltä sivuun poistumisiakin nähtiin, ja niistä lopulta kielsin Ottoa sanallisesti ja ohjasin takaisin jäljelle. Tästä Otto hieman hämmentyi ja alkoi osoittaa selvää väsymistä tai kyllästymistä koko hommaan. Aivan lopussa sentään jäljestysinto kohentui, ja pääsimme tällä kerralla loppumakauksella odotelleelle ruokakupille syömään. Kevään kokeisiin on kyllä turha lähteä tällaisella suoritusvarmuudella, eli alan seuraavaksi perumaan jo lähettämiäni koeilmoittautumisia ja keskityn harjoitteluun. Ilmeisesti katkokulmista täytyy tehdä vielä paljon pienempiä. Nyt astuin jäljen päästä pari askelta sivuun, palasin noin viisi alkelta taaksepäin ja jatkoin jälkeä siitä.

Älä MEJÄile näin!

Vaikka järvet alkavat Jämsän korkeudella olla jo sulia, löytyi Synninlukon rotkosta vielä tänään näin komeita jäämuodostelmia.

Illan mejäkauden avaustreeni olikin sitten sellainen farssi, että en tiedä kannattaisiko siitä edes julkisesti kertoa. Eilen minulle kuitenkin jostain syystä tuli tunne, että nyt on pakko käydä vetämässä harjoitusjälki metsään että saan kauden kunnolla alulle. Suuremmin valmistautumatta ajelin ns. rapulammen maastoon mukanani narunpäähän sidottu pesusienen pala, pari kourallista pyykkipoikia ja aamulla jääkaappiin sulamaan laittamani veripullo. Alkumakauksella sientä verettäessäni huomasin, että veri ei ollut sulanut, vaan suurin osa siitä oli vielä sohjoa jota putoili sienelle isoina köntteinä. Yritin survoa kepillä verijään nestemäiseen olomuotoon, mutta se ei oikein onnistunut. Sieni kuitenkin muuttui sen verran punaiseksi, että lähdin vetämään jälkeä. Tein matkalla pari katkokulmaa ja makauksia suorille, mutta kovin pitkälle en päässyt kun huomasin pyykkipoikien loppuneen. Taskustani löysin muutaman palan talouspaperia, joista revin suikaleita ja sidoin merkeiksi puiden oksiin. Noin 400 metrin jälkeen kaikki merkintävälineet oli kuitenkin käytetty, joten päätin lopettaa jäljen kun olin vieläpä ajautunut sopivasti takaisin metsäautotien lähelle. Autolle palaillessani tuli vastaan neljä mopopoikaa, jotka päristelivät maastossa vaarallisen lähellä jälkeni alkuosaa.

Tänään ajelin sitten vuorokauden vanhalle jäljelle koiran kanssa, ja heti lähtöpaikan välittömässä läheisyydessä näkyi neljä autoa, joiden arvelin kuuluvan koiria ulkoiluttamassa oleville ihmisille. Suosittu koirien ulkoilutus-/treenimaasto ei ehkä ole paras valinta mejäharjoitteluun. Aloitin viemällä Oton iltaruokakupillisen loppumakaukselle kaadoksi ja sen jälkeen suuntasin koiran kanssa alkumakaukselle. Jäljestys oli erittäin epävarmaa, jouduin palauttamaan Oton useita kertoja jäljelle ja auttamaan sitä myös molemmilla katkokulmilla. Makaukset Otto merkkasi hyvin ja pysyi kyllä jäljelläkin kun pääsimme sen loppuosalle. Jäljen loppuun päästyämme totesin koiran haistelevan innoissaan loppumakauksen kohtaa, mutta hämmästyin aika tavalla huomatessani, että ruokakuppia ei löytynyt mistään. Aavistelin muiden koiranulkoiluttajien ottaneen iltapalamme talteen ja kiirehdin autoille, joista puolet oli jo ehtinyt häipyä. Jäljellä olevilla autoilla olikin noutajaihmisiä (terveisiä Minnalle :)), jotka olivat tehneet taipparitreeniä riistoilla varmasti hyvin lähellä jälkeni alkuosuutta. Ruokakupin varastamiseen oli kuitenkin ilmeisesti syyllistynyt se toinen porukka mitä en enää tavoittanut. Kaiken kaikkiaan tämä treeni oli koiralle varmasti erittäin hämmentävä kokemus ja isännälle tulivat yhden lyhyen harjoituksen aikana hyvin selvitetyksi lähes kaikki virheet mitä mejäharjoittelussa voi tehdä.