Raikas hengitys, rähisevä käytös

Olen aina pitänyt lievästi sanottuna turhina keksintöinä erilaisia koirien hengityksen raikastamiseen tarkoitettuja pureskelutikkuja yms. Meidänkin nurkkiimme niitä on kuitenkin kertynyt ilmaisnäytteinä tai palkintoina koiratapahtumista. Hyvä että on, eilen nimittäin Otto oli popsinut välipalaksi kissan kakkaa ja hengitys todellakin kaipasi hieman raikastusta sen jälkeen. Pureskelutikut ajoivat asiansa siinä määrin, että koiran ja ihmisten oleskelu samassa asunnossa tuli taas mahdolliseksi.

Illalla käväisimme pikaisesti tokotreeneissä, jossa paikallamakuuharjoituksen aikana Oton vieressä ollut koira innostui nousemaan paikaltaan ja alkoi murista Otolle sen verran provosoivasti, että Ottokin lähti rähinään mukaan. Vähän harmittaa, kun paikallaolotreenit ovat yleensä sujuneet meiltä hyvin. Saimme toki onnistuneenkin suorituksen tehtyä, kun vaihdoimme pukareiden paikkoja hieman kauemmaksi toisistaan rähinän jälkeen. Plussapuolelle voi kirjata myös liikkeestä maahanmenon, joka alkaa sujua nopeasti ja varmasti. Seuraavaksi pitää virittää liikkeestä seisominen koekuntoon.

Uusi laji ja kotikisaviikonloppu

Perjantaina Otto otti ensiaskeleensa pk-lajien maailmassa käymällä Johannan kanssa BH-kokeeseen tähtäävissä harjoituksissa. Hienosti olivat kuulemma suoriutuneet, joten jatkoa ilmeisesti seuraa silläkin rintamalla. Lajivalikoima kasvaa sitä vauhtia, että Koiviston Riitta epäili Oton saavan burn-outin, jos tämä meno jatkuu. Lienee pakko joko a) vähentää lajeja tai b) lisätä koirien määrää taloudessamme.

Omasta puolestani viikonloppu on kulunut tolleriyhdistyksen tapahtumissa talkoilemalla. Lauantaina ratkottiin nomemestaruudet Jämsänkoskella ja sunnuntaina näytelmöitiin Jämsässä. Nomekoetta oli mielenkiintoista seurata aitiopaikalta, eli pienestä ja kiikkerästä soutuveneestä josta pudottelin sorsia ohjaustehtävää varten ja heittelin lokkeja sekä maalle että veteen. Omalta osaltani koe sujui lähes virheettömästi, ainoastaan kerran jäi lokki heittämättä kun koira karkasi laukauksen jälkeen noutoon ja hitaaseen hämäläiseen tapaani pohdin muutaman sekunnin liikaa, että mitäs nyt pitäisi tehdä. Koira sai onneksi uusia markkeeraustehtävän, joten en onnistunut pilaamaan koetta tuon flatin osalta.

Sunnuntaina sitten Ottokin pääsi mukaan, ja itse sain katsella kehän laidalla kun Annina hoiti handlaamisen. Loistavasta esittämisestä ja kotikenttäedusta huolimatta emme päässeet aivan terävimpään kärkeen, mutta kovatasoisessa joukossa urosten kahdeksanteen sijaan täytyy toki olla tyytyväinen, varsinkin kun Oton karvapeite ei tällä hetkellä ole missään näyttelykunnossa.

Onnittelut koko shown vieneelle "superkoira" Ramonille ja muillekin menestyneille niin nome- kuin näyttelypuolella. Erityisonnittelut Riitalle ja Akalle ensimmäisestä ykköstuloksesta nomekokeessa!

Tuomari Filip Johnssonin näyttelyarvostelu: "Maskulint huvud med härrligt uttryck. Utmärkt hals & rygglinje. Något brandt kors. Välvinklad fram & bak. Välutvecklad kropp. Utmärkt benstromme. Utmärkta rörelser från sidan, något trång bak. Flott presenterad. Ej i bästa päls i dagen."

Yllättävä tapaaminen

Eilen kotimetsässä lenkillä ollessamme pysähdyin tekemään pienen damiharjoituksen. Olin juuri pysäyttänyt Oton pillillä jonkin matkan päähän, kun silmiini osui vasemmalta polkua pitkin lähestyvä mies ja koira. Ei sinänsä kovin ihmeellinen tapahtuma, mutta koira sattui olemaan tolleri ja vieläpä muistuttamaan ulkonäöltään Ottoa sen verran, että hetken aikaa kiintolevy löi päässäni tyhjää kunnes tajusin että kyseessä todella oli toinen saman rodun edustaja. Meidän lenkkimaastoissamme kun ei tollereita kovin usein vastaan tule. Tällä aikaa Otto tietysti unohti pysähdyskäskynsä ja ryntäsi tekemään lähempää tuttavuutta tulijoiden kanssa. Pian selvisi, että sukulaisistahan tässä oli kyse. Toinen koira nimittäin oli Oton velipuoli Ramon (Fireheart Kid Sundance), joka oli tullut pääkaupunkiseudulta Jämsään lomailemaan. Viime vuoden Toller Show voittaja näytti olevan hyvässä kunnossa nytkin, tsemppiä vaan sunnuntaille!

Neljän sorkan jälki

Viikonloppuna treenasimme mejää kolmatta kertaa. Nyt olen lähetellyt ilmoittautumislomakkeita useampaankin mejäkokeeseen, toivottavasti mahdumme mukaan edes johonkin. Harjoitusjälkeä pääsin tekemään perjantai-iltana vasta kymmenen jälkeen, jolloin metsässä alkoi jo uhkaavasti hämärtää. Ajan säästämiseksi päätin hoitaa merkkauksen ja sienen vetämisen samalla kerralla, mikä onnistuikin mielestäni ihan hyvin. Jäljen pituus oli noin 450 metriä, ja matkalle tein kaksi makausta 90 asteen kulmauksineen. Aamulla en jaksanut herätä jäljestämään ihan seitsemältä kuten olin suunnitellut, vaan jälki sai vanhentua yhdentoista tunnin ikäiseksi ennen Oton pääsemistä nuuskuttelemaan. Maastoksi tuli tällä kertaa valittua oikea ryteikkö; alkumatka oli harvennusjätteen peitossa olevaa kuusimetsää, ja lopuksi siirryttiin aika tiheään taimikkoon ja hakkuuaukolle. Koiran perässä oli hieman hankala seurata, joten irrotin jopa välillä narun päästä ja juoksin sen sitten kiinni. Otto teki ihan hyvää työtä, mutta kulmauksista lähtiessä suuntaa piti aina hakea laajahkon ympyrän avulla. Jäljen loppupuolella kohtasimme sitten pari yllätystä. Ensinnäkin olin iltahämärissä onnistunut kulkemaan sieneni kanssa suoraan hirvenvasan raadon yli. Otto jäi tietysti haistelemaan raatoa, olihan sillä peräti neljä komeaa sorkkaakin tallella. Jouduin tosissani houkuttelemaan koiraa eteenpäin, mutta onnistuin kuitenkin saamaan sen vielä jatkamaan jäljestystä. Loppumatkasta törmäsimme sitten vadelmia poimivaan vanhahkoon herrasmieheen, joka taisi hieman ihmetellä, kun jostain ilmestyi yhtäkkiä koira joka vieläpä löysi täyden ruokakupin keskeltä hakkuuaukkoa. Nyt pitäisi kiireesti saada hankittua jostain kaadoksi kelpaavassa kunnossa oleva sorkka, että koira oppisi että voihan se verijälki joskus oikeastikin päättyä sorkalle eikä aina ruokakupille.

Hakua katsomassa

Eilen kävimme Oton kanssa Mäntän Nuuskujen porukan nometreeneissä, mutta tyydyimme tällä kertaa vain katselemaan muiden työskentelyä. Harjoituksen aiheena muilla oli haku, jota tehtiin vaativalla kaislikkoalueella missä koirat joutuivat uimaan, kahlaamaan ja tunkeutumaan tiheän kaislikon läpi. Todella hieno treenipaikka, toivottavasti pääsen Otonkin kanssa joskus tositoimiin siellä. Passiivisuustreenimme sujui kohtuullisesti, eli Otto kyllä äänteli vähän kun tulimme ihan lähelle muita, mutta osasi toisaalta olla hiljaakin ajoittain. Treenien jälkeen seuruutin Ottoa ensin vähän riistanhajuisella hakualueella ja sitten vielä puolisen kilometriä autolle ja ilokseni totesin, että ainakin vapaana seuraaminen tuntuu alkavan sujumaan mukavasti.

Vähemmän hyvää hallittavuutta

Vein tänään esikoisperijättäreni leirille Etelä-Suomeen ja paluumatkalla poikkesin Anninan ja Janin luona Kirkkonummella tekemässä pienen nometreenin. Tarkoitus oli tehdä Otolle alokasluokan koetta muistuttava harjoitus, mutta katastrofihan siitä muodostui. Viisi tuntia autossa matkustanut koira kävi kuumana, ei pysynyt hallinnassani ollenkaan eikä tuonut yhtään riistaa käteen asti, vaan pudotti kaikki 10 metriä ennen ja alkoi sitten pureskella niitä. Jos hakemalla hakee jotain hyvää tästä treenistä, niin ohjaustehtävässä Otto eteni hienosti suoraan riistalle. Viime viikonlopun pilviä hiponeista tunnelmista tultiin siis tänään ryminällä alas kellariin asti. No, nyt uskon ettei meillä ole mitään asiaa nomekokeisiin tällä vuosikymmenellä, tollerinomeilmoittautumiseni peruin päivän päätteeksi. Kaiken lisäksi kesälomakin päättyy tänään ja vettä sataa... :(

Ensimmäinen verijälki

Viikonloppu on kulunut anopin luona Tampereella kyläillessä. Eilen kävimme hakemassa lähikaupasta pullollisen verta ja tänään vedimme kaksi verijälkeä Hervantajärven metsiin. Otto on mejän suhteen täysi noviisi, kun taas Inka -terrierillemme on jälkeä tehty jonkin verran ennenkin. Molempien jälkien pituus oli noin 150 metriä ja kaatona oli iltaruoka kupissa odottamassa (hirvensorkkia eikä muuta oikeaa tavaraa ei tähän hätään löytynyt). Otto nuuhki alkumakauksen perusteellisesti ja liikkeelle lähtökin oli hyvin rauhallinen pupulla tehtyihin laahausjälkiin verrattuna. Jäljen ikä oli n. 3 tuntia, mutta taisin käyttää verta niin niukasti, että koira joutui todella käyttämään nenäänsä. Jäljestys sujui mukavan rauhalliseen tahtiin, pieniä tarkistuksia sivuille ja välillä jopa takaisinpäin tehden. Loppupuolella huono pyykkipoikamerkkaukseni kostautui, kun luulin koiran eksyvän jäljeltä ja ohjasin sitä varovasti eri suuntaan. Tajusin pian virheeni, ja onneksi Otto osasi oikaista hienosti takaisin oikealle jäljelle. Viikon päästä on tarkoitus yrittää uudestaan, ja sitä ennen täytyy Otollekin hankkia omat jäljestysvaljaat.